Olen ollut Facebookissa neljä vuotta. Liityin lähinnä siksi, että vanhemmat opiskelijat kannustivat liittymään että pääsisi sellaiseen meidän alan opiskelijoiden ryhmään. Ryhmä kuoli. Facebookin käyttö jäi.
Fb:lla on tapa hämmentää minut totaalisesti. Anteeksi, sanoinko hämmentää? Tarkoitin "saada ärsyyntymään maksimaalisesti". Se, että systeemi ei toimi useinkaan sillä tavalla kuin pitäisi (chatti jummaa, ilmoituksia jää tulematta, tulee useamman kerran samasta asiasta, tapahtumakutsut katoavat matkan varrella jne.), systeemi muuttuu ihan koko ajan.
Ja sitten piti tulla se joku uudistus, mitä, viime viikolla? Ei ole näkynyt. Muuta kuin mediassa ennen uudistuksen päivämäärää. Ja sen jälkeen hämmentyneessä Fb-kansassa: "näkyyks teil se joku uus systeemi ei mul vaa."
Muutetaan jakosysteemiä, muutetaan kuvienkatsomissysteemiä, muutetaan sitä mistä saa säädettyä asetuksia (mm. niitä kohuttuja yksityisyysasetuksia), muutetaan sitä, muutetaan tätä. Loppujen lopuksi Fb on netin suurin puzzle, jos klikkaan tästä, mitä tällä kertaa tapahtuu ja mistä löydän tämän toiminnon, kun vielä kuukausi sitten se muutettiin sivulla, jota ei ole enää olemassa.
Vituttaa, että sitä pitää käyttää. Mutta eihän siitä nyt enää eroon pääsekään. Oishan se nyt kamala alkaa esim. soitella kavereille tai lähetellä tekstiviestejä tai ihan vaikka nähdä kasvotusten.
torstai 6. lokakuuta 2011
Kuinka vaikeaa se nyt voi olla
Kuten jokaisen entryn lopussa näkyykin, nimeni on Eriika. Jep, Eriika. Yks ee, kaks iitä, yks koo.
"Mikä? Eerika?"
"Eikun Eriika. E-r-i-i-k-a."
"Miten se sanotaan?"
"Eriika. Just niinku kirjotetaankin."
Tässä vaiheessa yleensä keskustelukumppanini pää räjähtää.
"Siis... niinku Eriiiiiika?"
"No toi on eka vaihe kun alat opetella mun nimeä. Mut siis saa sanoa silleen lyhyemminkin, Erika. Mut Eerika on sit jo ihan toinen nimi mun mielestä."
"Mut siis... enksmä vaan voi sanoa sua Eerikaksi, eihän sillä oo väliä?"
Tässä vaiheessa taas minun pääni räjähtää.
"Joo, on ihan täysin sama miten mun etunimi sanotaan, sen takia on ihan sama yleensäkin, että ihmisillä on yleensä on edes toisistaan erottuva etunimi tai et jos vaik identiteetti rakentuu osittain sen ympärille tai vaikka se pikkuseikka, että pidän valtavasti oikeasta etunimestäni. Enkä yhtään olekaan tottunut tähän paskaan vuosien varrella."
Kaikkein eniten minua hämmentää se, että kun kirjoitan vaikkapa sähköpostin ja tilaan jotain tai kirjoitan Mustin&Mirrin uuden kanta-asiakaskortin hakemukseen nimeni, voi tilaus tai kortti tulla esim. Eerika- tai (vielä harvinaisemmalla) Eriikka-nimellä.
En mä tajua. Miten se voi olla noin vaikeaa?
"Mikä? Eerika?"
"Eikun Eriika. E-r-i-i-k-a."
"Miten se sanotaan?"
"Eriika. Just niinku kirjotetaankin."
Tässä vaiheessa yleensä keskustelukumppanini pää räjähtää.
"Siis... niinku Eriiiiiika?"
"No toi on eka vaihe kun alat opetella mun nimeä. Mut siis saa sanoa silleen lyhyemminkin, Erika. Mut Eerika on sit jo ihan toinen nimi mun mielestä."
"Mut siis... enksmä vaan voi sanoa sua Eerikaksi, eihän sillä oo väliä?"
Tässä vaiheessa taas minun pääni räjähtää.
"Joo, on ihan täysin sama miten mun etunimi sanotaan, sen takia on ihan sama yleensäkin, että ihmisillä on yleensä on edes toisistaan erottuva etunimi tai et jos vaik identiteetti rakentuu osittain sen ympärille tai vaikka se pikkuseikka, että pidän valtavasti oikeasta etunimestäni. Enkä yhtään olekaan tottunut tähän paskaan vuosien varrella."
Kaikkein eniten minua hämmentää se, että kun kirjoitan vaikkapa sähköpostin ja tilaan jotain tai kirjoitan Mustin&Mirrin uuden kanta-asiakaskortin hakemukseen nimeni, voi tilaus tai kortti tulla esim. Eerika- tai (vielä harvinaisemmalla) Eriikka-nimellä.
En mä tajua. Miten se voi olla noin vaikeaa?
lauantai 1. lokakuuta 2011
Ja sit tää sytyttäis nää tuikut
Minulla on tapana suunnitella asioita siihen malliin, että ihan niin kuin joskus toteuttaisinkin suunnitelmani erinäisistä asioista.
Esimerkiksi.
Laitan tuikkulyhtyjä joka paikkaan. Ja kynttilänjalkoja. Ripustan seinälle hienon koristevalon.
En ikinä polta tuikkuja. Tai kynttilöitä. En jotenkin muista ehdi jaksa. Valoa en laita päälle, "koska pitäis ryömiä tonne sängyn alle että mä saisin sen kiinni, miksi tässä ei voi olla sellasta katkaisinta kun siinä kalliimmassa valossa oli."
Ruokakauppaan tuhlaan omaisuuksia, koska kulinaristinen ravintolakokki elää minussa vahvana. Eli ostan ties mitä juustoja, erikoishedelmiä, aineksia jäätelöön ja juustokakkuihin... ja teen orgastista ruokaa? En. Syön metukkaa suoraan paketista, ostan turkinpippureita jälkkäriksi ja niin edelleen. Kahden kuukauden päästä löydän muumiotuneen papayan hedelmäkorista ja mietin olenko voodoopäissäni tilannut netistä kutistuneen pään vai mikä tää on.
Askartelen ja teen käsitöitä ahkerasti, siksi minulla on jatkuvasti täydentyvä lanka- ja muu askarteluroipekokoelma. Lue: otan ompelukoneen esille kahdesti vuodessa ja teen hutiloiden yhden hameen ja laukun per kerta joita en koskaan käytä ja silloin tällöin levitän askartelukamppeeni pöydälle ja totean, etten jaksa tehdä mitään työlästä tai että en mä nyt keksi mitään. Piirrän kangastussilla kirkkoveneen paitaani ja olen tyytyväinen.
Mustissa&Mirrissä menen usein jonkinlaisee psykoosiin ja kuvittelen olevani todella aktiivinen koiraharrastaja, tiedättehän, sellainen ärsyttävä, joten ostan kaikkea noutokapulasta koirien selkäreppuihin. Ja sitten ne kummittelevat tuolla koiratarvikekorissa, että pitäisi varmaan tehdä jotain.
Esimerkiksi.
Laitan tuikkulyhtyjä joka paikkaan. Ja kynttilänjalkoja. Ripustan seinälle hienon koristevalon.
En ikinä polta tuikkuja. Tai kynttilöitä. En jotenkin muista ehdi jaksa. Valoa en laita päälle, "koska pitäis ryömiä tonne sängyn alle että mä saisin sen kiinni, miksi tässä ei voi olla sellasta katkaisinta kun siinä kalliimmassa valossa oli."
Ruokakauppaan tuhlaan omaisuuksia, koska kulinaristinen ravintolakokki elää minussa vahvana. Eli ostan ties mitä juustoja, erikoishedelmiä, aineksia jäätelöön ja juustokakkuihin... ja teen orgastista ruokaa? En. Syön metukkaa suoraan paketista, ostan turkinpippureita jälkkäriksi ja niin edelleen. Kahden kuukauden päästä löydän muumiotuneen papayan hedelmäkorista ja mietin olenko voodoopäissäni tilannut netistä kutistuneen pään vai mikä tää on.
Askartelen ja teen käsitöitä ahkerasti, siksi minulla on jatkuvasti täydentyvä lanka- ja muu askarteluroipekokoelma. Lue: otan ompelukoneen esille kahdesti vuodessa ja teen hutiloiden yhden hameen ja laukun per kerta joita en koskaan käytä ja silloin tällöin levitän askartelukamppeeni pöydälle ja totean, etten jaksa tehdä mitään työlästä tai että en mä nyt keksi mitään. Piirrän kangastussilla kirkkoveneen paitaani ja olen tyytyväinen.
Mustissa&Mirrissä menen usein jonkinlaisee psykoosiin ja kuvittelen olevani todella aktiivinen koiraharrastaja, tiedättehän, sellainen ärsyttävä, joten ostan kaikkea noutokapulasta koirien selkäreppuihin. Ja sitten ne kummittelevat tuolla koiratarvikekorissa, että pitäisi varmaan tehdä jotain.
Pelon maantiede
Asun levottomassa lähiössä. Tai ainakin minulle on kerrottu niin. Ja olen nähnyt kerran moottoripyöräpoliisin ja maijan kahden ensimmäisen asumisviikkoni aikana. Eli siis saletisti vaarallista lenkkeillä koirien kanssa myöhään illalla!
On tärkeää varustautua lenkille siis hyvin. Ensinnä tietysti se, että koirat otetaan molemmat mukaan, koska silloin ne kilahtavat helpommin toisiaan yllyttäen eli murisevat ja haukkuvat kaikille vastaantulijoille. Näin saan koirani periaatteessa suojelemaan minua.
Tässä tosin on kaksi ongelmaa. Koirani painavat yhteensäkin vain 24 kiloa. Ja toisekseen minua pelottaa se, että varsinkaan yhdeksänkiloisen koirani rähjäys ei luultavasti aiheuta muuta kuin lisää ärsykkeitä hyökätä kimppuumme, koska se mekkala on aika ärsyttävää. Keski-ikäinen, muuten vaaraton juoppokin saattaa ärsyyntyä, koska laskuhumalaisen korviin tuo demoninen rähjäys varmasti kuulostaa päätä räjäyttävältä.
Otan yleensä puhelimen mukaan, että voin soittaa hätäisen hätäpuhelun hätäpäissäni hätänumeroon ja sitä ne sitten selvittelevät Milleniumista tutun Frank Blackin kanssa (joo, olen katsonut vähän liikaa Milleniumia lähiaikoina ja se auttaa varsin hyvin pimeiden tieosuuksien laukaisemien pelkotilojen kanssa, samoin kuin yliannostus Salaisia Kansioita), kun minut löydetään rituaalimurhattuna koirieni kanssa jostain pusikosta. Tosin olen pohtinut, että mitä jos puhelimen kantaminen mukana vain lisää sitä riskiä että joku haluaa varastaa puhelimeni ja murhata siinä ohimennen for teh lulz.
Kaverilta lainattu kahvakuula sijaitsee näppärästi eteisessä, jos joku ryskii ovenkarmit kaulassa sisään varmuusketjusta (joo, mulla on sellainen!) huolimatta. Huitaisee sitten vaan tunkeutujaa sillä! Lenkille sitä ei oikein voi ottaa mukaan. En usko, että hienoakin hienompi tuulipuvuntakkini jaksaisi kannatella taskussaan sitä. Ja vaikka takki jaksaisi, minä en jaksa. Olin joskus paremmassa kunnossa. En enää.
En ole rasisti, joten oli vastaantulija sitten ulkomaalainen tai suomalainen tai havaittu ihminen on esim. bussipysäkillä ihan rauhassa paikallaan, olen varma, että se on se rituaalimurhaaja, joka etsii vain ärsykettä murhata minut. Sen takia se hieno tuulipuvuntakki on mahdollisimman säkittävä ja punainen, niin että olen keski-ikäisen näköinen. Pitää myös olla housut jalassa. Mielellään farkut. Koska jos laittaa minarin, niin sehän on syy raiskata, eiku hä.
Ystävältäni sain ehkä parhaan vinkin itsepuolustusmielessä. Ketsuppipusseja vain mukaan ja kun puukkomurhaaja astuu esiin, hihkaisee hilpeästi että mulla on tän illan puukotuskiintiö täynnä ja lätsäyttää jotenkin ovelasti ketsuppipullon rikki vaikka kylkeen. Että mä tästä nyt meen kotiin ja soitan hätänumeroon, moi moi!
Toki yleensä yhdeksältä astuessani ulos näen esim. vaunuja työntäviä naisia, lapsiperheitä palaamassa kotiin ja muita koiranulkoiluttajia. Se ei toki kerro siitä, etteikö leikkipuiston liukumäen alla vaanisi se ihmishirviö, joka haluaa syödä maksani.
On tärkeää varustautua lenkille siis hyvin. Ensinnä tietysti se, että koirat otetaan molemmat mukaan, koska silloin ne kilahtavat helpommin toisiaan yllyttäen eli murisevat ja haukkuvat kaikille vastaantulijoille. Näin saan koirani periaatteessa suojelemaan minua.
Tässä tosin on kaksi ongelmaa. Koirani painavat yhteensäkin vain 24 kiloa. Ja toisekseen minua pelottaa se, että varsinkaan yhdeksänkiloisen koirani rähjäys ei luultavasti aiheuta muuta kuin lisää ärsykkeitä hyökätä kimppuumme, koska se mekkala on aika ärsyttävää. Keski-ikäinen, muuten vaaraton juoppokin saattaa ärsyyntyä, koska laskuhumalaisen korviin tuo demoninen rähjäys varmasti kuulostaa päätä räjäyttävältä.
Otan yleensä puhelimen mukaan, että voin soittaa hätäisen hätäpuhelun hätäpäissäni hätänumeroon ja sitä ne sitten selvittelevät Milleniumista tutun Frank Blackin kanssa (joo, olen katsonut vähän liikaa Milleniumia lähiaikoina ja se auttaa varsin hyvin pimeiden tieosuuksien laukaisemien pelkotilojen kanssa, samoin kuin yliannostus Salaisia Kansioita), kun minut löydetään rituaalimurhattuna koirieni kanssa jostain pusikosta. Tosin olen pohtinut, että mitä jos puhelimen kantaminen mukana vain lisää sitä riskiä että joku haluaa varastaa puhelimeni ja murhata siinä ohimennen for teh lulz.
Kaverilta lainattu kahvakuula sijaitsee näppärästi eteisessä, jos joku ryskii ovenkarmit kaulassa sisään varmuusketjusta (joo, mulla on sellainen!) huolimatta. Huitaisee sitten vaan tunkeutujaa sillä! Lenkille sitä ei oikein voi ottaa mukaan. En usko, että hienoakin hienompi tuulipuvuntakkini jaksaisi kannatella taskussaan sitä. Ja vaikka takki jaksaisi, minä en jaksa. Olin joskus paremmassa kunnossa. En enää.
En ole rasisti, joten oli vastaantulija sitten ulkomaalainen tai suomalainen tai havaittu ihminen on esim. bussipysäkillä ihan rauhassa paikallaan, olen varma, että se on se rituaalimurhaaja, joka etsii vain ärsykettä murhata minut. Sen takia se hieno tuulipuvuntakki on mahdollisimman säkittävä ja punainen, niin että olen keski-ikäisen näköinen. Pitää myös olla housut jalassa. Mielellään farkut. Koska jos laittaa minarin, niin sehän on syy raiskata, eiku hä.
Ystävältäni sain ehkä parhaan vinkin itsepuolustusmielessä. Ketsuppipusseja vain mukaan ja kun puukkomurhaaja astuu esiin, hihkaisee hilpeästi että mulla on tän illan puukotuskiintiö täynnä ja lätsäyttää jotenkin ovelasti ketsuppipullon rikki vaikka kylkeen. Että mä tästä nyt meen kotiin ja soitan hätänumeroon, moi moi!
Toki yleensä yhdeksältä astuessani ulos näen esim. vaunuja työntäviä naisia, lapsiperheitä palaamassa kotiin ja muita koiranulkoiluttajia. Se ei toki kerro siitä, etteikö leikkipuiston liukumäen alla vaanisi se ihmishirviö, joka haluaa syödä maksani.
Tilaa:
Kommentit (Atom)