Kätevä käsistään

Surffailen tässä parhaillaan kivikautisten työvälineiden kuvia. Sormet syyhyää. Ei tullut otettua joulunviettoon edes virkkuukoukkua mukaan. Ostin taannoin paksun virkkuukoukun, kun en jaksa semmosta pikkupitsipiperrystä. Huomioonottaen, että en osaa virkata kuin isoäidinneliöitä, olen ollut viimeisen puolen vuoden aikana kovin kiinnostunut virkkaamisesta. Ei niin että olisin saanut aikaan muuta kuin epämääräisiä "ketjusilmukoita toisissa ketjusilmukoissa kiinni"-tyylisiä virityksiä.

Se, että haluan tehdä jonkin (vaikeankin) käsityön, ei tietenkään tarkoita sitä, että esim. hakisin valmiin ohjeen tai muuten osaisin kyseisen käsityön vaatimaa tekniikkaa. Keskittymiskykyni on noin ekaluokkalaisen ADHD-lapsen luokkaa, kun teen käsitöitä. Jos jostain syystä vielä kiukuttaa ja kun ei ole hakenut minkäänlaista ohjetta, päin persettähän se menee ja paiskon lankakeriä ympäriinsä.

Usein elän jossain ihan omassa haavemaailmassani, jossa menen autotalliin ja veistelen tosta noin vaan vaikka kokonaisen lipaston. Joo, osaan mä naulata taululle naulan seinään ja veistää puukolla makkaratikun, mutta koska on tärkeää ajatella itseään monilahjakkuutena tilanteessa kuin tilanteessa, olen ihan varma, että se lipasto onnistuisi täydellisesti.

Askartelu on kanssa yks perkele. Tein joskus äidille niistä ihmeellisistä valkoisista massapalloista pupun. Se näyttää siltä, että lihava mafioso olisi valkaistu ja sille olisi laitettu valkoiset tuntosarvet. En ymmärrä mitä tapahtui välillä idea-toteutus, minä kun ajattelin tehdä sellaisen suloisen pienen pupun, jota katsellessaan äiti voisi ajatella, että onpas se minun tyttö hyvä askartelemaan eikä joutuisi pelkäämään, että mafiosopupu tuo hevoslelun verisen pään sänkyyn.

Joskus tein joulukortteja ja jopa lähetin ne. En tee enää. Tai jos teen, niin on parempi olla lapsi, jota syyttää kököistä korteista.